Elina Katara

Asuinpaikkakunta / Helsinki
Paikkakunnalta / Turku
Syntmävuosi / 1975

Näyttelyn teosten pääasiallisena materiaalina on puolen vuoden ajalta kerätty nelihenkisen perheen tuottama muovijäte, joka koostuu erilaisista elintarvike- ja muista pakkauksista sekä rikkinäisistä esineistä. Näyttelykokonaisuus on syntynyt syyllisyyden tunteesta. Olen korviani myöten mukana suuressa kulutusjuhlassa, kultalusikka suussa syntynyt räsynukke, jota riepotellaan halujen ja toiveiden ristiaallokossa. Räsynukkeja täytettiin perinteisesti vanhoilla kangasrievuilla, tilkuilla ja muilla ylijäämämateriaaleilla. Tämän ajan räsynukke on täytetty ähkyyn asti muoviroskalla. Itken tomaatti-, keksi-, ja suklaapakkausten muovisia krokotiilin kyyneliä.
Tiedostan elämäntapani haitallisuuden ja toimin parhaani mukaan vastuullisesti. Kierrätän mahdollisimman paljon ja pyrin ostamaan uutta tavaraa käytettynä. Ostopäätöksiä tehdessäni pohdin ekologisia ja eettisiä näkökulmia. Arjen sivutuotteena syntyy kuitenkin hämmentävä määrä muoviroskaa. Muovia voi kierrättää, mutta sitä päätyy silti massiivisia määriä luontoon ja erityisesti meriin. Se kulkeutuu pieninä palasina eläinten ja ihmisten elimistöön, aiheuttaen vahinkoa, tuhoa ja kuolemaa. Toki kulutamme valtavasti muutakin mutta juuri muovi katoamattomuudessaan edustaa minulle räikeimmin kestämätöntä kuluttamista.
Mielestäni länsimaisella ihmisellä on kuluttajan identiteetti. Elämme edelleen yltäkylläisessä kulutuskulttuurissa, jossa on jatkuvasti saatava jotakin hienompaa ja enemmän, tehtävä voittoa. Rikki mennyttä esinettä ei kannata korjata, vaan ostaa tilalle uusi, koska korjaaminen maksaa enemmän. Muovinen kynälaatikko on pakattu muovikääreeseen, joka sujautetaan kassalla muovikassiin. Pieni määrä saippuaa myydään houkuttelevassa, hyvin toimivassa ja kestävässä pumppupullossa, joka kuitenkin pullon tyhjennyttyä heitetään roskikseen. Sille ei ole enää käyttöä. Jotkut pula- tai sota-ajan niukkuuden kokeneet isoäidit hamstrasivat viili-, ruoka-, ja muita purkkeja, sanomalehtiä ja kaikenlaista muuta tavaraa kaappeihinsa pahan päivän varalle. Pinot kasvoivat, kunnes nuorempi sukupolvi heitti aarteet menemään. Poissa silmistä, poissa mielestä. Omatkin kaappimme pursuavat tavaraa, jota emme enimmäkseen tarvitse. Kaapin ovi kiinni (jos mahtuu) ja hetken aikaa vallitsee illuusio päälle vyöryvän kaaoksen hallinnasta.
Kuningas Midas on kreikkalaisen mytologian hahmo, joka sai toivoa mitä tahansa. Ahne Midas toivoi että kaikki mihin hän koskee, muuttuu kullaksi. Mikä houkutteleva ajatus, roskista rikkauksia! Näin tapahtuikin, mutta myös ruoka ja hänen oma tyttärensä muuttuivat kullaksi. Ajattelen että olemme Midaksen jälkeläisiä; haluamme omistaa mahdollisimman paljon. Suuri osa siitä mitä haluamme ja mihin koskemme on paketoitu muoviin. Pinta välkehtii kiiltävänä ja houkuttelevana. Tuotamme ja kulutamme muoviesineitä ja pakkausmateriaalia, jotka eivät käytännössä maadu koskaan. Mikään ei riitä, seurauksista ei välitetä. Kenties lopulta tukehdumme omaan kultaamme.
Käyttämäni materiaalin määrä ja luonne on konkretisoitunut: kuinka paljon vaivaa onkaan ollut yhden perheen vain puolen vuoden aikana tuottaman muovijätteen muuntamisessa, muokkaamisessa ja ”hävittämisessä”.

 

Interview with the artist in English